Itsenäisyyttä ja ruisleipää
Itsenäisyyspäivänä moni ikäihminen muistelee sotien aikaa. Sodista
ei ole muuta hyötyä kuin että ne ovat kaikkien taiteenalojen ehtymätön
aiheitten lähde. Kautta vuosituhanten on kallioihin hakattu tappelujen muistoja
ja muovattu kivestä ja savesta taistelijoiden lihaksikkaita kuvia, miksei myös
kauniitten naisten vartaloita aina kauniin Helenan päivistä alkaen. Elokuvia ja
kirjallisuutta on luotu niin tunnetuista kuin tuntemattomista sotilaista.
Jokainen perhekunta on näinä päivinä muistanut omat isoisät
ja heidän isänsä ja palauttanut mieleen myös kotirintaman naispuoliset
sankarit. He pitivät yllä elämää, kun miesväki lähetettiin rintamalle kylvämään
tai torjumaan kuolemaa. Myös siellä jossakin tarvittiin naisia.
Sodasta jotain muistavat ajattelevat kiitollisina niitä,
jotka pelastivat isänmaan ja itsenäisyyden. Kun liput huomenna liehuvat,
suomalaiset iloitsevat itsenäisyydestä tarhalapsista vanhainkotien asukkaisiin.
Televisiossa ja radiossa saa näinä aikoina osoittaa ihan
julkisesti isänmaallisuuttaan. Näin ei mummon elämän aikana ole aina ollut.
Aira Samulin muisteli televisiohaastattelussa elämänsä vaiheita ja mainitsi,
että vihollinen hänen lapsuudessaan pommitti kaupunkeja ja kyliä murtaakseen
kotirintaman tuen. Tiesivät kyllä naapurimaassakin, että sotaa käyvien rintamat
murtuvat, jos kotirintama saadaan murtumaan. Viisas nainen tuo Aira, osaa
muutakin kuin tanssia.
Mummo kuuluu siihen ikäluokkaan, joka vielä muistaa sodan,
jopa talvisodan syttymisen. Muistaa, että lähtevien reppuun pakattiin
villahousujen ja flanellipaitojen lisäksi myös kuivaa ruisleipää. Ehkä juuri se
antoi voimaa, auttoi siellä jossakin muistamaan, minkä vuoksi taisteltiin.
Kun sodan käyneitä saatetaan lepoon, on tapana sanoa: Uhrin
ansiosta lippu liehuu. Myös mummo varustautuu ripustamaan pienen lipun oven
pieleen. Suuremmankin tämä itsenäinen Suomi ansaitsisi.