Itsenäisyyttä ja ruisleipää

Itsenäisyyspäivänä moni ikäihminen muistelee sotien aikaa. Sodista ei ole muuta hyötyä kuin että ne ovat kaikkien taiteenalojen ehtymätön aiheitten lähde. Kautta vuosituhanten on kallioihin hakattu tappelujen muistoja ja muovattu kivestä ja savesta taistelijoiden lihaksikkaita kuvia, miksei myös kauniitten naisten vartaloita aina kauniin Helenan päivistä alkaen. Elokuvia ja kirjallisuutta on luotu niin tunnetuista kuin tuntemattomista sotilaista.  

Jokainen perhekunta on näinä päivinä muistanut omat isoisät ja heidän isänsä ja palauttanut mieleen myös kotirintaman naispuoliset sankarit. He pitivät yllä elämää, kun miesväki lähetettiin rintamalle kylvämään tai torjumaan kuolemaa. Myös siellä jossakin tarvittiin naisia.

Sodasta jotain muistavat ajattelevat kiitollisina niitä, jotka pelastivat isänmaan ja itsenäisyyden. Kun liput huomenna liehuvat, suomalaiset iloitsevat itsenäisyydestä tarhalapsista vanhainkotien asukkaisiin.

Televisiossa ja radiossa saa näinä aikoina osoittaa ihan julkisesti isänmaallisuuttaan. Näin ei mummon elämän aikana ole aina ollut. Aira Samulin muisteli televisiohaastattelussa elämänsä vaiheita ja mainitsi, että vihollinen hänen lapsuudessaan pommitti kaupunkeja ja kyliä murtaakseen kotirintaman tuen. Tiesivät kyllä naapurimaassakin, että sotaa käyvien rintamat murtuvat, jos kotirintama saadaan murtumaan. Viisas nainen tuo Aira, osaa muutakin kuin tanssia.

Mummo kuuluu siihen ikäluokkaan, joka vielä muistaa sodan, jopa talvisodan syttymisen. Muistaa, että lähtevien reppuun pakattiin villahousujen ja flanellipaitojen lisäksi myös kuivaa ruisleipää. Ehkä juuri se antoi voimaa, auttoi siellä jossakin muistamaan, minkä vuoksi taisteltiin.

Kun sodan käyneitä saatetaan lepoon, on tapana sanoa: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Myös mummo  varustautuu ripustamaan pienen lipun oven pieleen. Suuremmankin tämä itsenäinen Suomi ansaitsisi.   

                      80 vuotta sitten

Porvoo on kirjallinen kaupunki, kun täällä muinoin asusteli Runeberg niminen kirjailija. Tarina kertoo, että rauhantahtoinen itänaapurimme pommitti Porvoota rajusti joulun tienoilla 1939, koska täällä asui sotakiihkoilija Runeberg. Hänet täytyi saada hengiltä, ettei toista kertaa pääsisi kiihottamaan kansaa tappelemaan naapuria vastaan.

Joku silloin mukana ollut tietäisi asiat paremmin, ja mummo toivoo hartaasti, että saisi enemmän tietoa niistä päivistä. Kävi nimittäin niin, että mummon isä oli Viipurista käydyissä syksyn -39 rajuissa taisteluissa saanut annoksen kranaatinsirpaleita eri puolille kroppaa, erityisesti oikeaan jalkaan. Mies siis ensin kranaattikuopasta JSP:n pulkkaan, siitä hevoskyytiin ja lopuksi kuorma-auton lavalle matkaamaan rintamalta kohti Porvoossa sijaitsevaa sotasairaalaa.

Sairaala on sama, jonka kaupunki kohta purkaa. Purkakoon, kun kerran talo on tullut elinkaarensa päähän. Voipi olla homeessakin. Tuomiokirkkoa eivät sentään pura, vaikka sehän vasta vanha on!

Moni maansa puolesta taistellut pääsi vammautuneena Porvooseen asti ja sai haavoihinsa ja kipuihinsa hoitoa. Lievittäjänä taisi siihen aikaan olla morfiini. Kun haavoittuneet oli jotenkuten kursittu kokoon ja paikattu, he palasivat särkyineen ja sielunvammoineen kotiin, jossa heräilivät öisin omaan kauhunhuutoonsa. Piironginlaatikosta kaivettiin Pervitin-nimistä särkypulveria lievittämään särkyä sormissa ja varpaissa, jotka oli kuolion merkkejä osoittaneina amputoitu Porvoon sairaalan leikkaussalissa.

Elämä 80 vuotta sitten jatkui. Sotakin loppui sillä erää yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanut. Suomen kestävyyden kantilta ei hetkeäkään liian aikaisin.

                                                                               Maijaliisa Dieckmann

                                                                               Sota-ajan lapsi                                

                                        Miesten viikko

Televisio-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa kaksi miestä tanssi keskenään niin kauniisti, että mummo ihastui niin tanssijoihin kuin koko miehisen tanssin ajatukseen. Kai siinä oli ripaus homoerotiikkaa mausteena.

Vaan ovat ne pojat ennenkin osanneet tanssia. Piirileikkilaulussakin lauletaan ”Taas on pojat yksin, sun pralialilei, sun pralialilei.” Tanssia pitemmälle ei niinä aikoina sopinut mennä, sillä suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa oli kielletty laissa jo vanhantestamentin aikoina. Suomenkin historiassa sinne päin kallistuvia on jopa tuomittu kuolemaan.

Vuodessa on 52 viikkoa. Niistä 51 on naisten, sillä naisethan tämän maan arkea pyörittävät. Meneillään oleva on miesten viikko, eikä ihan syyttä. Naiset päättivät kerran, että nyt akkaväen sortaminen saa loppua. Tästä alkaen he eivät enää elä hellan ja nyrkin välissä. Kokeilkoot nyt miehet sitä samaa. Pian enin osa ainakin ns. sivistyneen maailman miehistä menetti vuosituhantisen mahtinsa. Nykyään naiset päättävät perheen asioista, rahan käytöstä, lomien vietosta ja muusta, ja mies vastaa kiltisti: ”Kyllä, rakkaani.”

Hyvä siis, että yksi viikko on omistettu miehille. Sen päätteeksi vietetään isäinpäivää, jolloin isät saavat koulussa tai päikkärissä tehdyn kortin, lahjaksi sukat tai kalsarit ja ilon viedä perheen ravintolaan syömään. Jos oikein suurpiirteisiä ollaan, isä pääsee katsomaan lätkämatsia. Kapakkaan ei missään nimessä, niin pitkälle ei miesten vapautus ole vielä edennyt.   

                                     Synttärijuhlat uruille

Gammelbackan seurakuntakeskuksen nimi on ruotsiksi Mariagården. Se kuulostaa mummon korvissa tyylikkäältä. Tyylikäs on rakennuskin. Ympärillä loistivat seurakuntakeskuksen urkujen 40-vuotisjuhlan kunniaksi syksyn kullankeltaiset puut kuin soihdut.

Neljäkymmentä vuotta sitten Porvoon seurakuntien yhteinen rahapussi käännettiin nurin, ja viimeinenkin ropo ravistettiin uhrattavaksi musiikin alttarille. Näin Gammelbackaan saatiin uuden kirkon arvoiset urut. Niiden toimittamisessa oli isona apuna Askolan verraton urkujen harrastaja Reino Halonen.

Ja soitettu niitä on! Mummokin on kuullut niiden pilleistä lähtevän monenlaista musiikkia jouluvirrestä alkaen, ja hyvin ovat pelit kestäneet taitajien hyppysissä ja myös jaloissa. Urkujen soittamiseen eivät Bachinkaan aikana riittäneet kädet, vaan jalat otettiin avuksi. Juhlakonsertissa kanttorit todistivat, että Porvoossa elää yhä soittotaito.

Muinaisessa nuoruudessaan mummo ihaili naapuripitäjän lahjakasta poikaa, joka kantoi nimeä Hannu Taanila. Kerran hän vanhan tuttavuuden nimessä laittautui kuuntelemaan Hannun kirjallista tilaisuutta Turun Konserttitaloon, jossa myös urut olivat äänessä. Hän kutsui ajan ehdottoman superjulkkiksen Naantaliin kirjallisuuspiirinsä vieraaksi. Poika tuli, kertoi ikimuistettavan hauskasti kirjoista ja rapsutti samalla paidan ja housunkauluksen välistä muodikkaasti pilkottavaa mahaansa. Se nauratti keski-iän ylittäneitä kirjallisuuspiiriläisiä.

Lopuksi mummo kiitti vierasta sekä siitä illasta että parin viikon takaisesta Turun kirjallisesta tilaisuudesta. ”Kuka se urkujensoittaja oli?” hän kysyi. ”Mitäs luulet?” tokaisi kirjailijavieras ja sanoi olevansa kanttorina Paraisilla. Pian tämä monilahjakkuus nähdään Porvoossakin. Rapsuttaako tuo enää mahaansa?   

                                         Radiosta kuulee uutisia

Mummo touhuaa mielellään keittiössä ja kuuntelee radiota. Näin pysyy kärryillä maailman menosta. Joskus uutiset ovat kamalia mutta tapahtuvat onneksi jossakin kaukana. Se on mummojen onni, sillä he kantavat vastuuta jälkeläisistään, joista enin osa asuu tässä maassa. Pysykööt siis onnettomuudet kaukana meistä, he toivovat.

 Kun ennen tapahtui jotakin oikein mojovaa, tehtiin arkkiveisu. Arkkeja myytiin markkinoilla, ja niiden veisuja laulettiin iltapuhteina pirteissä yhdellä ja samalla yksitoikkoisella nuotilla. Myös pappi julisti maailman merkillisyydet saarnatuolista, joten kyllä kansa ennen Vennamoakin tiesi.

Titanicin uppoaminenkin julkistettiin suomalaisille arkkiveisuna. Kun kaupunkiretken tehnyt perheenpää toi kotiin paperiarkin, jolle tuorein veisu oli printattu, eläydyttiin uutistapahtumaan laulaen. Sanat opittiin ulkoa vaikka kaurapellon pientareella laulettaviksi, ja ne säilyivät päänupissa hamaan vanhuuteen. Isoisät osasivat laulaa lapsenlapsille, kuinka suomipoika sotaretkellä ihmetteli Konstantinopolin portin päällä irvistelevän Turkin sulttaanin kuvaa. Omista sodistaan eivät juuri laulaneet.  

Mutta nykyaikaan. Tieto rekan perävaunuun menehtyneistä levisi maailmaan diginopeudella ilman arkkiveisua. Tapahtuma kosketti suomalaisia. Myös täältä on lähdetty etsimään vauraampaa elämää muualta, ja myös silloin ovat lobbarit tarjonneet apua ja repineet siitä rajun hinnan. Vielä tänäkin päivänä lähtijät maksavat päästäkseen maahan, jossa on tarjolla turva ja elanto. Rahat saatuaan auttajat häipyvät kuin suolistokaasupäästö Saharaan. Uudessa maassa pannaan pystyyn uusi elämä tai kuollaan kurjuuteen. Ei sentään rekan perävaunussa.

                   Kirjoja, kirjoja, kirjoja…

Mummo käväisi Turun kirjamessuilla. Messu tarkoittaa tilaisuutta, jossa edistetään myyntiä, tässä tapauksessa kirjojen. Niitä oli siellä lukemattomia, uusia kun olivat kaikki. Ehkä niistä tulevaisuudessa tulee luettuja, myyvä osapuoli ainakin oli toiveikas.  Kirjoja siirtyi myyntipöydiltä asiakkaitten kasseihin. Se ilahdutti mummoa, joka uskoo, että lukeminen sivistää ja että sivistynyt ihminen lukee.

Tällä kertaa mummo ei bongannut messuilta presidenttiparia niin kuin viime vuonna. Sen sijaan hän näki ihan livenä presidentin vävyn Vesku Loirin ja tunnisti myös hänestä elämäkertakirjan kirjoittaneen Jari Tervon. Kirjassa Vesku mainoksen mukaan kertoo kaiken. Molemmat saivat varmaan käsikrampin paljosta nimmarin kirjoittamisesta.

Melkein yhtä suosittu oli Tuomas Kyrö. joka oikeasti näytti paljon nuoremmalta kuin televisiossa. Kirja ”Mielensäpahoittaja Escorttia etsimässä” kävi kaupaksi ja löytyy varmaan jouluna monen pukin kontista.

Myös heleän herttainen Heli Laaksonen on edelleen kovaa kamaa. Uudeksi tähdeksi messutaivaalle ponnahti laulunikkari Lauri Tähkä. Häntä varjelemaan oli pantu kaksikin turvamiestä, etteivät naiset päässeet syömään poikaa elävältä. Vanhoista staroista kannattaa mainita mummon ikisuosikki alivaltiosihteeri Simo Frangen.

Jenni Haukio tunnetaan hartaana kirjojen ystävänä. Hän haastatteli näyttelijätyön professoria Elina Knihtilää. Mummon onni oli täydellinen, kun sai vielä kuulla Tuula Amberlan lukevan laulajan äänellä runoja. Pää täynnä kirjallista kulttuuria hän marssi ulos. Turku oli niin kylmä, että mieleen tulivat kirjojen sijasta villahousut.

                           Laulun voima

Tutkijat väittävät, että laulaminen on ihmiselle hyväksi. Erityisen mieltä nostavaa on yhdessä laulaminen. Sen huomaa, kun katselee Tukholman Skansenilla laulavaa joukkoa. Ei siellä kytätä naapuria murhanhimoisesti vaan tykätään tasapuolisesti kaikista. Näyttävät hyväntuulisilta ja elämäänsä tyytyväisiltä. Ehkä se ei kumminkaan johdu laulusta vaan kansanluonteesta. 

Kyllä laulaminen tekisi suomalaisillekin hyvää. Jos innostuisimme laulamaan ja muutenkin musisoimaan yhdessä, voisi psykoterapeuteille ja muille ihmismielen tervehdyttäjille koittaa YT-neuvottelujen aika.  Mummon mielestä myös kouluissa pitäisi laulaa. Ja kai niissä lauletaankin. Yksikin opettaja kertoi vääntävänsä kaikki vaikeasti opittavat asiat lauluksi. Niin menevät päähän kielet ja kieliopit, prosenttilaskusäännöt ja Pohjanmaan joet. Vaikka eihän mitään enää opita koulussa ulkoa, kun on netti. Jos ei tiedä mitä on 7 x 8, niin äkkiäkös sen katsoo kännykästä.

Mummo oppi koulussa ulkoa paitsi kertotaulun myös Suomen vesireitit, saksankielen vahvat verbit ja sellaiset ritirimssut kuin inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Samoin Tonavan sivujoet. Niitä hän on eläessään tarvinnut ristisanatehtäviä tehdessä, joten tärkeitä ovat koulujen opit.

Tallinnan laulujuhlia katsellessa laulamisen iloa ihan kadehtii. Ehkä eteläisen naapurimme vaikeat vuodet neukkuvallan alla opettivat etsimään yhteisyyttä ja positiivista mieltä laulamalla. Ilmankos ovat selvinneet kunnialla koettelemuksistaan. Suomalaisten pitäisi laulaa pelkästään siitä ilosta, että säästyimme monesta eestiläisiä koetelleista kohtaloista. Ihan selkäpiitä karsii, kun ajattelee, mitä kaikkea jäi kokematta. säästyimme.